07/04/2026
Mennyttä elämää Kitteellä 137:Viljana vakaa, kirkkaana kevyempi – Kiteen pontikkahistorian vuosisadat
Kiteen maine Suomen "pontikkapitäjänä" ei ole syntynyt sattumalta tai pelkästä janoisuudesta. Se on vuosisatojen mittainen jatkumo, jossa yhdistyvät logistiikka, verotus, ja korpien kätköt.
Alkuperä: Nestemäistä veroviljaa (1600-luku). Kiteen pontikkaperinteen juuret ulottuvat syvälle Ruotsin vallan aikaan. Vuosi 1647, joka komeilee nykyisinkin "Juurikan Tähkä" -etiketeissä, ei ole pelkkä vitsi. Tuohon aikaan viinanpoltto oli laillinen ja olennainen osa maatilojen taloutta. Syrjäisellä rajaseudulla viljan kuljettaminen verona oli valtava logistinen haaste. Huonot tiet ja pitkät etäisyydet tekivät viljasäkkien rahtaamisesta kallista ja hidasta. Talonpojat huomasivat, että tislaamalla viljan viinaksi tuote säilyi paremmin, sen arvo nousi ja ennen kaikkea se painoi murto-osan alkuperäisestä. Viina oli "tiivistettyä viljaa", jota oli helppo kuljettaa ja jolla pystyi maksamaan veroja kruunulle ja suorittamaan muita vastuita.
Kieltolaki ja maanalainen teollisuus: Kun viinan kotipoltto kiellettiin ja lopulta vuoden 1919 kieltolaki astui voimaan, Kiteen maantiede muuttui taloudelliseksi eduksi. Laajat suoalueet ja erämaat tarjosivat täydellisen suojan virkavallalta. Toiminta siirtyi tuvista korpiin, ja syntyi käsite "Kiteen kirkas".
Korpien kätköissä pontikan keitto ei ollut vain harrastus, vaan elinkeino. Se vaati teknistä taitoa: oli osattava rakentaa kuparipannut, hallittava lämpötilat ja tunnettava metsän kätköt.
Tuohtaansuo – Pontikkatehtaiden sydän: Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä Tuohtaansuo muodostui legendaariseksi keskukseksi. Valuma-alueineen se muodosti 83 km² laajan alueen ja vaikeakulkuisen maaston, jossa suon omat tuoksut ja usvat auttoivat kätkemään tehtaiden savun ja mäskin hajun.
Tuohtaansuon "tehtaat" olivat aikansa insinööritaidon näytteitä. Keittäjät käyttivät suon silmäkkeitä jäähdytysvetenä ja kehittivät menetelmiä, joilla tuotteesta saatiin poikkeuksellisen puhdasta.
Salaviinanpolttajien ja poliisin kohtaamiset Kiteellä olivat usein kuin kissa ja hiiri -leikkiä, jossa korpi ja suot tarjosivat suojan, m***a virkavalta käytti apunaan tarkkaa korvaa ja paikallisia ilmiantajia.
• Savun ja hajun jäljillä: Poliisin yleisin tapa löytää tehdas oli seurata metsästä nousevaa epätavallista savua tai mäskille tuoksuvaa imelää hajua. Taitavimmat keittäjät polttivatkin vain kuivaa koivua minimoidakseen savun määrän tai sijoittivat tehtaansa Tuohtaansuon kaltaisille paikoille, joissa suon omat tuoksut peittivät keitokset.
• "Karkuun ja pannut piiloon": Kun poliisipartio lähestyi, keittäjillä oli yleensä valmiina pakoreitit. Usein tärkeintä oli ehtiä piilottaa tai tuhota kallis kuparipannu ("hattu"), jotta todisteita valmistuksesta ei jäisi. Joskus pannut upotettiin suonsilmiin tai kätkettiin onttoihin puihin.
• Varoitusketjut: Paikalliset toimijat, jotka hoitivat jakelua, toimivat myös keittäjien silminä ja korvina. Jos poliisiauto nähtiin liikkeellä väärään suuntaan, viesti kulki nopeasti syrjäkylille.
• Huumoria ja nöyryyttä: Kohtaamiset eivät olleet väkivaltaisia. Tarinoiden mukaan jotkut keittäjät saattoivat jopa tarjota "maistiaiset" poliisille siinä toivossa, että nämä katsoisivat toimintaa läpi sormien – vaikka seurauksena oli pannujen takavarikko, tuomio ja sakot tai vankeus.
• Pannujen kohtalo: Takavarikoidut pontikkapannut päätyivät poliisilaitoksen varastoon, jossa ne murskattiin tai tehtiin käyttökelvottomiksi. Kiteen historiasta kertovissa dokumenteissa, kuten Ylen Pontikkapitäjä-elokuvassa, kuvataan juuri tätä jatkuvaa kamppailua virkavallan ja omatoimisten elinkeinonharjoittajien välillä. Vanhoja poliisin ”deaktivoimia” pannuja on nähtävissä vielä tänäänkin Kiteen Pitäjänmuseossa.
Salaviinanpoltto oli Kiteellä niin laajamittaista, että poliisin resurssit eivät millään riittäneet kaikkien tehtaiden valvontaan, mikä osaltaan loi perustan "Kiteen kirkkaan" legendalle. 1960- ja 70-luvuilla Kiteen pontikkamaine vakiintui valtakunnalliseksi legendaksi, jota vauhditti muun muassa Ylen dokumentti Pontikkapitäjä. Samoihin aikoihin syntyi Juurikan Tähkä -brändi. Se alkoi humoristisena etikettinä ja samalla se muistutti pitäjän historiasta "alkohooliliikkeenä" jo vuodesta 1647. Juurikan kylästä tuli näin tämän perinteen henkinen koti. Vaikka laiton keitto väheni, tarinat jäivät elämään. Ne muuttuivat osaksi paikallista identiteettiä – kertomuksiksi selviytymisestä ja laittomasta leivän jatkamisesta.
Nykypäivä: Legendasta lailliseksi tuotteeksi. 2000-luvulla Kiteen kirkas teki paluun laillisena tuotteena. Vuosina 2012–2016 pontikkaa tislattiin Kiteellä luomuna ja se löysi tiensä Alkon hyllyille. Vaikka teollinen tuotanto paikkakunnalla päättyi, Tuohtaansuon henki elää edelleen.
Tänään Kiteen pontikkahistoria nähdään osana suomalaista korpikulttuuria. Se on tarina siitä, miten kaukainen rajaseutu muutti verotaakan maailmankuuluksi legendaksi, jota vaalitaan edelleen paikallisissa kertomuksissa.
Alkon vähittäismyyntipisteen tulo Kiteelle huhtikuussa 1969 oli merkittävä käännekohta paikallisessa pontikkakulttuurissa. Se siirsi painopisteen laittomasta "korpiteollisuudesta" kohti valvottua ja laillista kulutusta, vaikkakin muutos vei aikaa.
Alkon tulo vaikutti salapolton vähenemiseen usealla tavalla: 1. Saatavuuden paraneminen. Ennen oman Alkon tuloa laillisen viinan hankkiminen Kiteellä oli vaikeaa. Lähimmät myymälät olivat kaukana (esimerkiksi Savonlinnassa tai Joensuussa), ja matkanteko oli hidasta. Kun Alko avasi ovensa Kiteellä, laillinen vaihtoehto tuli fyysisesti lähelle. Tämä söi markkinarakoa salaviinanpolttajilta, joiden suurin valtti oli ollut nimenomaan helppo saatavuus syrjäkylillä. 2. Laadunvarmistus ja turvallisuus. Vaikka "Kiteen kirkas" tunnettiin puhtaudestaan, salapolttoon liittyi aina riskejä epäpuhtauksista (kuten sikunaöljyistä tai metanolista). Alkon tuotteet olivat tasalaatuisia ja turvallisia. Kuluttajien valinta kääntyi vähitellen kohti "varmaa tavaraa", kun hintaero laillisen ja laittoman välillä ei ollut enää ylitsepääsemätön suhteessa riskeihin. 3. Sosiaalisen hyväksynnän muutos. Alkon myymälän läsnäolo teki alkoholin ostamisesta "normaalia" kaupankäyntiä. Salapoltto alkoi menettää asemaansa välttämättömänä elinkeinona ja muuttui enemmänkin harrastuneisuudeksi tai marginaaliseksi toiminnaksi. Kun laillista viinaa sai helposti, pontikan keitosta tuli enemmänkin riskialtis rikos kuin yhteisön hyväksymä tapa hankkia lisätuloja. 4. Poliisin valvonnan tehostuminen. Alkon tulon myötä viranomaisten oli helpompi perustella tiukka linja salapolttoa kohtaan. Enää ei voitu vedota siihen, ettei muuta ollut saatavilla. Ratsiat Tuohtaansuolla ja muilla tunnetuilla paikoilla tihenivät, ja kiinnijäämisriski kasvoi suhteessa saatuun hyötyyn. 5. Brändin perintö. Mielenkiintoista on, että vaikka Alko vähensi laitonta polttoa, se samalla sementoi "Kiteen kirkkaan" maineen. Tarinat Tuohtaansuon mestareista muuttuivat kansanperinteeksi juuri silloin, kun varsinainen tuotanto alkoi hiipua. Myöhemmin, vuonna 2012, perinne teki täyden kierroksen, kun Kiteen Kirkas päätyi itse Alkon hyllyille laillisena tuotteena.
Lopuksi on syytä mainita, että Suomessa alkoholijuomien valmistusta säätelee tänään alkoholilaki (1102/2017). Kotitekoisen alkoholin valmistamista koskevat rajoitukset löytyvät lain 14. luvusta. Sen mukaan tislaamalla tehdyn väkiviinan valmistus on luvanvaraista ja ilman lupaa kielletty. Rikoslaki 50 a luku määrittää tislaamalla ilman lupaa tehdyn alkoholin valmistamisen alkoholirikokseksi, josta myös määritetään seuraamukset.
Kuva: Tuohtaansuolta paljastunut pontikkatehdas 1970-luvulla. Kitee-seura, Erkki Jormanaisen kuvat
