03/05/2026
SAIRASTUTTAVA TERAPIAYHTEISKUNTA
Hesarissa ilmestyi 29.4 piristävä tarina nuorista tutkijoista, jotka vaativat terapiakulttuurimme vallankumouksellista tervehdyttämistä. Tämä on ensimmäinen kirjoittamani suositus kirjasta, jota en ole vielä ehtinyt lukea. Bwalyan, Julia Sangervon ja Marjukka Ajakaisen kokoama teos Psykologian vallan kumous, on Hesarin esittelyn perusteella sangen suositeltava teos.
He pitävät psykologisten diagnoosien nykyistä suurkulutusta sairastuttavana. Niiden avulla perustellaan lääkemääräyksiä, tukimuotoja ja kaikkein onnekkaimmille pitkiä terapiajaksoja, ilman että oireilun taustalla oleviin altistaviin, laukaiseviin ja ongelmia ylläpitäviin tekijöihin puututa millään lailla. Avun hakijat joutuvat toimimaan systeemin rajoitusten puitteissa ja tulevat vähitellen vietellyiksi uskomaan, että ongelma on vain heidän korviensa välisessä kemiassa tai/ja ajatuksissa.
Kirjassa analysoidaan psykokulttuuriamme ilmeisesti samaan tapaan kuin Janne Kivivuori vuonna 1992, (Psykokulttuuri - sosiologinen näkökulma arjen psykologisoitumisen prosessiin. Hanki ja Jää 1992). Itse kirjoitin muutamaa vuotta myöhemmin yhden elämäni tärkeimmistä tutkielmista: Terapia ja parantava kohtaaminen (linkki ensimmäisessä kommentissa) Siinä käsittelin psykokulttuuria, psykomytologiaa, psykoretoriikaa, psykopolitiikkaa, psykohistoriaa ja psykouskontoa, sen papistoa, lahkolaisia ja hihhuleita. Keskeisiä teemoja olivat minä-se epäkohtaava tai näennäiskohtaava ammattiterapia vastakohtana minä-sinä kohtaaminen, joka on mahdollinen kenelle vain.
Omistin tutkielmani nuorelle miehelle, jonka epätoivoiseen kohtaamishakuisuuteen sain tutustua vasta, kun se oli saavuttanut traagisen lopun. Vajaa kolmikymppisenä hän toteutti hyvin suunnitellun itsemurhan. Aikaisempi yritys oli epäonnistunut. Sen jälkeen hän päätti antaa itselleen ja elämälle vuoden jatkoajan.
Viimeisen vuoden ajan hän piti päiväkirjaa terapiastaan. Ennen itsemurhaansa hän laittoi sen kuoreen ja osoitti terapeutilleen. Poliisit kuitenkin luovuttivat sen omaisille. He ottivat siitä kopion itselleen ja lähettivät alkuperäisen terapeutille. Osana asioiden jälkiselvittelyä omaiset toivat päiväkirjan luettavakseni.
Terapeutti ei ollut päiväkirjaa palauttanut eikä kommentoinut mitään. Nuoren miehen teksti jäi polttamaan sydäntäni moneksi vuodeksi. Hänen itsemurhaan päättynyt etsintänsä ei jättänyt minuakaan rauhaan. Oli pakko miettiä, mikä on kaiken hoitotyön, auttamisen ja terapian olennainen ulottuvuus.
Parantava vuorovaikutus on mahdollista, milloin tahansa kaksi ihmistä pysähtyvät ottamaan toisen ja itsensä todesta ja ovat edes hetken aikaa rehellisiä. Ystävät, puoliso ja muut läheiset voivat monesti olla aivan yhtä suureksi avuksi kuin ammatillinen terapeutti. Lähimmäisen kohtaaminen ei ole mikään poikkeuksellinen kutsumus vaan jokaisen ihmisen haaste. Mitä ihmeellisemmän ja näennäistieteellisemmän aseman psykoterapia saa, sitä pienemmäksi käy kenen tahansa vanhemman, puolison tai lapsen usko siihen, että rehellinen ja rakkaudellinen kohtaaminen riittäisi lukkoon menneiden ihmissuhteiden avaamiseen.
Kirjassa kuulemma esiteellään ihanteena Suomessa kehitettyä Avoimen dialogin hoitomuotoa, ns Keroputaan mallia. Se on herättänyt suurta kansainvälistä huomiota. Kotimaassa tähän mahdollisimman luonnolliseen ja realistiseen hoitomuotoon suhtaudutaan lääketeollisuuden ja resurssien puutteen sanelemalla varauksellisuudella.
Avoin dialogi on työskentelytapa, jossa kaikki äänet ovat kunnioitettuja. Se on perusteiltaan läpinäkyvä ja demokraattinen hoitotapa. Vastavuoroinen nöyryys on tämän käytännön ytimessä. Dialogiset hoitajat tietävät, että jokainen meistä astuu ihmisyyteen onnistuneen tai rikkoutuneen dialogin kautta. Mielemme terveys ja vammaisuus on meidän suhdeverkkomme dialogin terveyttä tai vammaisuutta.
Jos kaikille mielenterveydellisille ongelmille tai mielen sairauksille pitäisi löytää yksi yhteinen nimittäjä, niin se luultavasti olisi sinän puute muodossa taikka toisessa. ”Hulluudessa” kontaktimahdollisuus toiseen on lopullisen tuntuisesti kadonnut. Ihminen, joka jää yksin itsensä kanssa, luhistuu sisäiseen monologiinsa, kehittää kaikenlaisia harhoja itsestään ja kuvitteellisia sinä-hahmoja.
Monet Ystävyyden Majatalosta apua hakevat tulevat kroonisesta yksinäisyydestä. Perheiden ja kaveripiirien hajoamisen jälkeen he ovat jääneet itsensä yksinhuoltajaksi näennäiskohtaamisten maailmassa. Useimpien sielun sairaus on hänen suhteittensa sairautta. Niiden paraneminen lähtee liikkeelle terveistä suhteista.
Siksi meillä on Ystävyyden Majatalon yhteisössä kolme dialogista ryhmää viikossa. Vaikka olemme Soilen kanssa päävastuullisia, olemme samalla myös yhteisvastuullisesti avoimia omista kohtaamisen vaikeuksistamme. Tehtäväksemme jää näennäiskohtaamisten muuttaminen arjen rehellisyydeksi, normaalin epäkohtaamisen muuttaminen jokapäiväiseksi avoimuudeksi.
Diagnooseja kirjoittaville ja lääkkeitä määrääville psykiatreillekaan ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa tervehdyttävä dialogi. Kirjassa Bwalya kysyy, tapahtuuko se vasta nykyisen järjestelmän täydellisen romahtamisen jälkeen vai pystytäänkö muutosta toteuttamaan ennen kuin siihen on tarpeeksi suuri pakko.
Vaikka en ole kirjaa vielä lukenut, suosittelen sitä kokosydämisesti. Minä uskon, että tämän kaltaiset kirjoitukset voivat tuottaa tuottavat tervehdyttävää muutosta joka ainakin lykkää suurta romahdusta.
